- 24.09.2015

Mitä nyt pitäisi tehdä?

(Julkaistu Vihreät – De Gröna blogissa 23.9.2015.)

Monet ovat kysyneet vihreiden vaihtoehtoa hallituksen tavoitteelle leikata erityisesti pienipalkkaisten naisvaltaisten alojen palkoista. Tässä se tulee. Jotta osaamme tehdä oikeita päätöksiä, on meidän tiedettävä minne haluamme mennä. Suomi pärjää panostamalla koulutukseen, ihmisiin ja työn tuottavuuteen – myös talouden sopeutuksen on tuettava sitä.

Tämä on Sipilän hallituksen suurin puute: se levittää kriisitietoisuutta “Kreikan tiestä” ja myy leikkauksia pakkona, mutta mitään visiota Suomen tulevaisuudesta sillä ei ole. Hyvä uudistaminen ottaa ihmiset mukaan, luo toivoa. Jos jotain, hallituksen toimissa Suomen tulevaisuus näyttäytyy jonkinlaisena Euroopan raaka-ainevarastona, halpojen palkkojen perusraaka-aineiden tuottajana. Haastamme tämän. Vihreät haluaa uudistaa Suomea, ei mennä näköalattomien ja ylisuurten leikkausten tielle. Tulevaisuuden kasvusta ja työn tuottavuudesta leikkaaminen on hölmöläisten hommaa. Juuri sitä Sipilän hallitus on koulutuksesta ja kasvatuksesta leikkaamalla tekemässä.

Ikävillä päätöksillä ei ole mitään itseisarvoa vain siksi että “tehdään edes jotain”. Huono päätös on silti huono. Tästä on kyse hallituksen tavoitteessa leikata palkkoja ylityökorvausten, sunnuntailisien ja sairauspäivärahan kautta. Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz kritisoi hallitusta HS:ssa siitä, että ei ole mitään tapaa varmistaa palkkojen leikkauksen johtavan viennin työpaikkojen lisääntymiseen. Hän on oikeassa.

Kyse on “toivotaan, toivotaan” -ajattelusta, jossa yksi asia on varma: hallitus leikkaa miljardin euron luokassa julkisen sektorin ammateista ja siirtää rahat suuryritysten tulokseen. Mitä hyötyä sillä saa, kukaan ei voi varmasti tietää. Rahat saattavat mennä osinkoihin, osin ulkomaille. Yhteisöveron laskusta 20% hyödytti työpaikkoja, 80% meni osinkoihin. Haitat tiedetään: monien ammattien arvostus heikkenee, työmotivaatio laskee ja kotimainen ostovoima laskisi noin 3 prosenttia. Leikkaukset kohdistuisivat korostetusti pienipalkkaisiin naisvaltaisiin aloihin. Kotimaisen kulutuksen heikentyminen johtaisi palvelujen kysynnän laskemiseen ja siten hyvin mahdollisesti lisäisi työttömyyttä. Sisäinen devalvaatio on riskialtista hommaa, erityisesti näin huonosti tehtynä.

Jos ei näin – niin miten taloutta uudistetaan?

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ensimmäiseksi on muutettava painopiste talouden uudistamiseen kurjistavasta leikkauspolitiikasta. Valtiontalouden sopeutustakin tarvitaan, mutta sitä on tehtävä maltilla ja inhimillisesti – siten että ei vaaranneta kasvua ja ihmisten tasa-arvoa, kunhan samalla uudistetaan taloutta työllisyyden kohentamiseksi.

Julkisten hankintojen ohjaaminen kotimaiseen uusiutuvan energian energiaremonttiin loisi tuhansia suomalaisia työpaikkoja nopeasti. Panostukset innovaatioihin ja tutkimukseen tukisivat taloutemme uudistumista aloille ja osaamiseen, joilla on kansainvälistä kysyntää koko maailman siirtyessä älykkäisiin ja vähähiilisiin ratkaisuihin. Työmarkkinajärjestöistä Akava on oikeassa, koska se on kyseenalaistanut leikkaukset koulutukseen. Julkista päätöksentekoa ja toimintatapoja on modernisoitava ja notkeutettava, jotta saadaan kumppanuutta uutta luovien yritysten kasvun vauhdittamiseksi.

Toiseksi, vain palkkojen alentamisen sijaan on mietitettävä työmarkkinoidemme toimintaa kokonaisuutena. Meidän on tuotava työmarkkinoidemme pelisäännöt reilulla tavalla 2000-luvulla – eikä katsottava peräpeiliin 1900-luvun alun keinoin. Halpa hinta ja raaka-aineet ei ikinä voi olla talouden edelläkävijämaan valtti, vaan osaaminen, teknologia ja niiden soveltaminen. Suomi ei voi kilpailla saastuttamalla ja polkemalla työntekijöiden oikeuksia.

Perustulokokeilua on vauhditettava, jotta sen onnistuessa koko sosiaaliturvaa voidaan muuttaa vielä tällä vaalikaudella työhön kannustavaksi ja epävarmassa asemassa olevien turvaa parantavaksi. Pienyrittäjät, itsensätyöllistäjät ja pätkätyöläiset ovat nykyajan työelämän epävarmuudessa raatajia – perustulo parantaisi heidän asemaansa ja mahdollisuuksiaan sekä työllistää että tehdä kannattavasti työtä. Valtaosa tulevaisuuden uusista työpaikoista syntyy pk-yrityksiin – hallituksenkin on nähtävä mahdollisuutena tämä muutos kohti monipuolisempaa elinkeinorakennetta.

Paikallista sopimista kannattaa lisätä, mutta siinä on myös huomioitava mahdollisuudet työntekijöiden toivomiin joustoihin. Siitä on monissa yrityksissä jo hyviä kokemuksia. Tuottavuutta parantava pehmeä ja työhyvinvointia painottava johtamiskulttuuri kuuluu paikalliseen sopimiseen. Silloin työmarkkinapöydissä on nykyistä paremmin tilaa myös uudenlaisille tavoille tehdä työtä. Ja tässä tulee nykyisen hallituksen haaste: pakolla ajetaan työmarkkinat sellaiseen sekasortoon ja luottamuspulaan, että halua vapaaehtoisesti lisätä paikallista sopimista ei ole. Työehtosopimuksia rajoittava pakottava lainsäädäntö on tässä mielessä vakavin rajoitus hallitukselta.

Miten korjata työelämäpaketti reiluksi?

Miten tästä umpikujasta, johon hallituksen sanelu on johtanut, päästään pois? On epäselvää, onko ylipäätään kannattavaa tavoitella kustannuskilpailukyvyn parantamista työn hintaa alentamalla. Erityisesti, jos se tarkoittaa kotimaisen kysynnän heikentämistä, voivat negatiiviset vaikutukset olla suurempia kuin mahdolliset positiiviset. Jos hallitus kuitenkin pitää kiinni tavoitteistaan 5 prosentin kustannuskilpailukyvyn parantamiseen, on siihenkin paljon parempia keinoja kuin nyt valitut, erityisesti pienipalkkaisia hoitajia ja palveluammatteja rankaisevat lisien poistot.

Ennen kaikkea olisi tärkeää, että asiasta saataisiin sopu työmarkkinajärjestöjen kesken. En itsekään pidä ammattiyhdistysliikettä (tai joitain sen järjestöjä) kaikissa asioissa modernina voimana Suomessa. Ovathan ne usein vastustaneet perustuloa ja sosiaaliturvan uudistamista pätkätyöläisten eduksi, sekä ottaneet kantaa asioihin, jotka eivät niille kuulu, kuten edistäneet ydinvoiman lisärakentamista. Työnantajajärjestöjä ei voi kyllä kehua yhtään modernimmasta suhtautumisesta, kun seuraa heidän kantojaan esimerkiksi ilmastonsuojeluun tai työhyvinvoinnin merkitykseen tuottavuudelle.

Silti palkkojen tasosta sopiminen on työntekijöiden ja työnantajien – ja heitä edustavien työmarkkinajärjestöjen – perustehtävä. Hallituksen sotkeutuminen siihen uhkaa tehdä seuraavista palkkaneuvotteluista kriisin paikan Suomelle. Viisas hallitus vetäytyisi uhkauksestaan ja miettisi miten kaikki sitoutetaan uudistamaan Suomea. Se tarkoittaa sitä, että hallituksen pitää poistua Elinkeinoelämän keskusliiton selän takaa ja alkaa johtaa Suomea maltilla ja sovulla, huomioimalla kaikkien suomalaisten edun. Yhteiskunnan vakaus on yksi syy, mikä edelleen tekee Suomesta kiinnostavan investointikohteen. Sanelun hinta voi olla kova ja siksi hallituksen kannattaisi etsiä tapaa sitouttaa kaikki mukaan mielekkääseen työelämän uudistukseen. Jos SAK on poterossa, hyvä hallitus auttaa sitä nousemaan sieltä osoittamalla olevansa riippumaton myös EK:sta.

Tässä muutama vaihtoehto sille, mistä työmarkkinajärjestöt voisivat sopia, jotta kustannuskilpailukyvyn parantamisesta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa:

1) Koko viiden prosentin tavoitetta ei kannata tavoitella leikkaamalla vastaavasti ihmisten palkkoja. Siksi osa tavoitteesta voitaisiin sopia reiluilla keinoilla, jotka kohdentuisivat kaikkiin työntekijöihin. Esimerkiksi lomarahojen supistaminen ja maltillinen työajan pidentäminen joidenkin vapaiden osalta olisi reilumpaa kuin lisien karsiminen. Suurituloiset maksaisivat silloin enemmän. Järkevää olisi myös antaa työmarkkinajärjestöille mahdollisuus päättää sovitun tavoitteen kohdentamisesta alakohtaisesti: eri aloilla järkevät ratkaisut ovat erilaisia. Viennin kilpailukykyä parannetaan erityisesti vientialojen ratkaisuilla, ei vierittämällä vastuuta hoiva-aloille.

2) Sisäinen devalvaatio ilman samanaikaista elvytystä johtaisi lamaan. Osa tavoitteesta kannattaa siksi toteuttaa tavoilla, jotka lisäävät kustannuskilpailukykyä leikkaamatta palkkoja. Silloin vältämme deflaation vaaraa ja kotimaiset palvelut ja ihmisten talous ei vaarantuisi. Työnantajan sivukuluja voitaisiin alentaa leikkaamatta palkkoja. Yksi vaihtoehto sen toteuttamiseksi olisi siirtää lomarahojen supistamisen säästöjä henkilöstörahastoihin. Niistä työntekijä voisi käyttää niitä vuosittain rajoitetusti verovapaasti, jolloin leikkaus työntekijälle ei olisi täysimääräinen. Työnantaja säästäisi sivukulujen poistumisessa. Toisaalta hallitus voisi vain elvytystoimena alentaa sivukuluja määräaikaisesti leikkaamatta menoja.  Vielä riskialttiimpana keinona esimerkiksi Raimo Sailas ehdotti työeläkemaksujen määräaikaista ja reipasta alentamista, johon itse kuitenkin suhtaudun varauksellisesti. Siihen tuskin kannattaa mennä, koska silloin elvytys syö myös eläkerahastojen tulevaisuutta. Olennaista on kuitenkin tunnistaa se, että sisäisen devalvaation toteuttaminen ilman elvyttävää osuutta on todennäköisesti vain haitallista taloudelle. Kotimaista kysyntää on turvattava samalla kuin viennin kustannuskilpailukykyä parannetaan. Tarvitaan vain luovuutta: jos työn hinnan alentamista haetaan, kannattaa etsiä keinoja, joissa toivottuja hyötyjä ei nakertaisi työntekijöiden ostovoiman leikkaaminen. Parasta olisi, että koko euroalueella (ml. Saksa) kyettäisiin samanaikaisesti sekä elvytykseen että rakenteellisiin uudistuksiin. Silloin koko euroalueen kysyntä ja talous voisivat nousta nopeammin. Siksi Suomen on lopetettava EU:n yhteisten elvyttävien talousratkaisujen jarruttaminen.

3) Työntekijäpuolelle ja pienyrittäjille on tarjottava myös vastaantuloa. Mikään sivistynyt kompromissi ei voi olla sellainen, jossa vahvempi osapuoli sanelee ja erotuomari menee hänen puolelleen. Vastaantulo voisi olla sitä, että paikallisen sopimisen ehdoista sovitaan jo nyt. Työntekijöiden edustajia yritysten hallitukseen pitäisi suositella Ruotsin tavoin ja työntekijöiden myötämääräämistä on lisättävä yt-neuvotteluissa. Työehtosopimusten on aina oltava perälauta paikalliselle sopimiselle. Silloin myös paikallinen sopiminen voisi saada vauhtia. Pienyrittäjille ja pätkätyöläisille on tarjottava parempaa ja joustavampaa sosiaaliturvaa. EK edustaa vain 18% suomalaisista yrityksistä, joten pienyrittäjiä edustavan Suomen yrittäjien ja reilun paikallisen sopimisen merkitystä on kasvatettava. Ensimmäisen ulkopuolisen työntekijän palkkaamisen sivukulujen alentaminen muita enemmän olisi tapa lisätä työllistämistä tehokkaasti hallituksen käyttämän haulikon sijaan. Myös työhyvinvointia parantavia toimia (työaikapankit, työolosuhteet) on otettava mukaan, koska niiden merkitys työn tuottavuuden parantamiselle ja ihmisten hyvinvoinnille on tutkitusti suuri. Suomessa aliarvioidaan hyvän ja pehmeän johtamisen ja yrityskulttuurin merkitystä taloudelle.

Suomi nousee sillä, että uudistamme työelämän vastaamaan 2000-luvun ihmisten tarpeita ja elinkeinomme kykenevät ratkomaan tulevaisuuden talouden suuria kysymyksiä. Sisältöosaaminen, design, palvelut ja teolliset tuotteet kulkevat yhä enemmän käsi kädessä. Jos hallituksella ei ole visiota tästä suuresta tuottavuuden parantamisesta ja ihmisyyden puolustamisesta, ei sitä palkka-alella ratkota.

Suomalaiset ansaitsevat parempaa. Suomalaiset ansaitsevat hallituksen, joka nostaa ihmisiä ja luo uskoa tulevaisuuteen. Silloin kykenemme myös tarvittaviin päätöksiin.