- 11.06.2021

Vammaisten oikeuksien turvaaminen on kunnan tärkeä tehtävä

Haluan nostaa esille yhden arjen syrjinnän muodon, josta sadattuhannet suomalaiset kärsivät aivan elämänsä perusoikeuksiensa uhalla, mutta joka saa siihen nähden aivan liian vähän huomiota: vammaisten oikeudet. Tämän pitäisi olla myös iso kuntavaaliasia, koska kunnat päättää paljon (ainakin toistaiseksi) vammaisten saamista palveluista, ja esimerkiksi rakennetun ympäristön esteettömyydestä.

Aivan liian usein kuulen tilanteista, joissa vammainen henkilö ei saa toteutettua oikeuttaan henkilökohtaiseen avustajaan, hänen oikeuttaan itsenäiseen asumiseen ei turvata, hänen oikeutensa päästä julkisiin yleisötilaisuuksiin estetään, digitaaliset palvelut eivät ole esteettömiä, tai että vammaisen henkilön opiskelu tai työnteko keskeytyy palvelujen puutteiden takia. Pahimmillaan kyse on siitä, että pakkokeinoja käytetään vammaisten palveluissa silloinkin perusoikeuksien kannalta siihen ei ole mitään perusteita. Myös kaavoituksessa toistuvasti tulee yhä uudisrakentamisessakin esille vammaisten oikeuksien kannalta esteellisiä ratkaisuja, vaikka lainsäädäntö on tältä osin hyvin selvä. Fyysisen esteettömyyden edistäminen on laajasti eri väestöryhmien etu, auttaahan se myös esimerkiksi rollaattorilla kulkevia ikäihmisiä tai lastenrattaita työntäviä vanhempia. Sama koskee digitaalisten palvelujen esteettömyyttä.

YK:n vammaisten oikeuksien yleissopimus tuli Suomessa voimaan viisi vuotta sitten (10.6.2016), yhdenvertaisuuslaki uudistettuna ja laajempana vammaisten henkilöiden osalta 2015. Siten periaatteessa lainsäädäntömme on melko hyvässä kunnossa vammaisten oikeuksien osalta. Iso ongelma on kuitenkin lakien noudattamisessa tai noudattamatta jättämisessä. Kelan ja kuntien päätökset huojuvat siinä saako vammainen palveluita, joihin hän on oikeutettu. Usein valitusten kautta oikeuksia voi puolustaa, mutta kuinka moni jaksaa itse tai saa apua valitusten tekemiseen? Suomessa tehdään tuhansia, jopa kymmeniätuhansia vammaisoikeudellisia muutoksenhakuja vuosittain. Näitä palveluja ei haeta ja valituksia ei tehdä huvikseen. Tässä on iso ristiriita lain ja todellisuuden palvelujen saannin välillä. Asioiden käsittely myös maksaa yhteiskunnalle. Usein hyvällä palvelusuunnittelulla voitaisiin välttyä pitkiltä valitusprosesseilta.

Tosiasiassa vammaisia henkilöitä kohdellaan eri tavoin asuinpaikasta riippuen. Myös vammaisten työllistyminen on Suomessa heikompaa kuin monissa muissa Pohjoismaissa: meillä ei ole osattu kehittää välityömarkkinoita vammaisten työllistämiseksi eikä sitä edes osata arvostaa. Oli varsin järkyttävää kuulla esimerkiksi kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpon sanovan, että vammaisten työllistämistoimissa ei ole kyse työllisyyspolitiikasta vaan sosiaalipolitiikasta. Tämä asenne on aivan väärä ja jopa lainsäädäntömme perustan vastainen: lakimme lähtevät vammaisten yhtäläisistä oikeuksista itsenäiseen elämään, asumiseen, työntekoon ja koulutukseen.

Viimeisin erikoinen syrjintätapaus oli se kun toukokuun lopulla Varsinais-Suomen käräjäoikeus tuomitsi Turun Sanomien vastaavan päätoimittajan syrjinnästä sakkoihin, lisäksi TS velvoitettiin suorittamaan yhdenvertaisuuslain mukaista hyvitystä. Vammaiselle henkilölle ei ollut turvattu yhdenvertaista mahdollisuutta osallistua TS Kirja -klubi -yleisötilaisuuksiin, vaikka järjestäjällä oli tieto vammaisen henkilön halusta osallistua. Vammainen henkilö oli jäänyt tilan ulkopuolelle esteellisyyden takia, kun muut menivät sisään nauttimaan tilaisuuden annista. Vaikka päätös ei vielä lainvoimainen tuomio (siitä ehkä yhä valitetaan), on se poikkeuksellinen syrjintätuomio. Se kertoo siitä kuinka paljon ajattelemattomuutta laista ja velvollisuuksista vammaisten syrjintään Suomessa liittyy. Toisaalta se kertoo siitä, että YK:n vammaissopimus ja yhdenvertaisuuslaki alkavat toimia alkukankeuksien jälkeen myös oikeudenkäytössä. Tapahtumanjärjestäjien tulisi tietää, että on laitonta syrjiä vammaisten osallistumisoikeutta. Vaalien yhteydessä tämä on erityisen tärkeää muistaa, koska kyse on myös Suomen kansalaisten demokraattisista oikeuksista osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. On muuten hyvin harvinaista, että vammaisuus on mainittu rikoslaissa nimenomaisesti syrjintäperusteena. Tältäkin osin lainsäädäntömme on kunnossa. Syrjintä on vakava asia.

Kuntavaaleissakin on muistettava, että kunta on viime kädessä yhä se taho, joka tekee ison osan vammaisten arkeen vaikuttavista päätöksistä. Kunta, joka tietoisesti tekee osallisuutta lisäävää, syrjintää ehkäisevää ja esteettömyyttä rakentavaa politiikkaa, on kunta, jossa kaikkien ihmisten on parempi asua. Vammaisille siinä on kyse perustavista ihmisoikeuksista.

On myös tärkeä muistaa, että esteettömyys on osa yhdenvertaisuutta, yhdenvertaisuus vuorostaan tärkeä osa oikeusvaltiota ja demokratiaa. Näistähän vaaleissakin on kyse. Vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuudessa ei ole kyse marginaali-ilmiöstä.

Muistan opiskeluaikoina, kun Turun yliopistoa tehtiin esteettömämmäksi Esteetön UTU-työryhmän toimesta. Silloin 20 vuotta sitten oli intoa ja halua yliopiston ylintä johtoa myöten. Työ tuotti tulosta. Keskusteluissa vammaisten henkilöiden kanssa olen ymmärtänyt, että suunta ei ole tällä hetkellä oikea. On kokemuksia, että asenteet vammaisia henkilöitä kohtaan olisivat kovenemassa. Olen siitä surullinen ja siksi pidän tärkeänä asian esille nostamista poliittiseen keskusteluun.

Päätöstemme arvo mitataan siinä miten osaamme huomioida niitä ihmisiä, joiden oma ääni ei kanna tai jotka ovat erityisen tuen tarpeessa. Meidän on muistettava, että vammaisten oikeuksien edistäminen on keskeinen osa edistystämme maana kohti parempaa yhteiskuntaa kaikille.