Välimäen ajatuksia kannattaa hyödyntää

Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko sekä peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson tyrmäsivät sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Kari Välimäen ehdotuksen uudesta sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenteesta (HS 25.8.). Risikko ja Guzenina-Richardson perustelevat kantojaan sillä, että Välimäen esitys ei noudata hallitusohjelman linjausta sosiaali- ja terveydenhuollon pysymisestä kuntien vastuulla.

Sen sijaan että Välimäen testamentiksi kutsuttu ehdotus kokonaisuudessaan tyrmätään hallituksen linjausten vastaisena, kannattaa katsoa, mitä hallitusohjelman linjoihin sopivia ajatuksia siitä voisi hyödyntää.

Hallitusohjelma asettaa kaksi reunaehtoa:

1) Kuntauudistus toteutetaan kunnat edellä. Tavoitteena ovat luonnollisen työssäkäyntialueen kokoiset vahvat peruskunnat, jotka vastaavat peruspalveluista.

2) Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut erikoissairaanhoitoa myöten kootaan saman tahon järjestämis- ja rahoitusvastuulle. Tämä taho on ensisijaisesti vahva peruskunta. Jos vahvan peruskunnan hartiat eivät riitä, muodostetaan tähän kykeneviä sosiaali- ja terveydenhuoltoalueita.

Jo nyt on selvää, että kuntauudistuksen jälkeenkin Suomessa tulee olemaan yli 70 kuntaa. Kuntien väestöpohjaksi hallitus tavoittelee vähintään 20 000 asukasta. Koska yksikkö, jonka vastuulle erikoissairaanhoidon sisältävät terveyspalvelut annetaan, vaatisi kokoluokaltaan noin kymmenkertaisen – siis parinsadan tuhannen asukkaan – väestöpohjan, on selvää, että suurin osa tulevista kunnista ei tule olemaan tarpeeksi suuria ollakseen tämä sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä vastaava taho.

Tämä tarkoittaa, että hallitusohjelman mukaisten sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköiden muodostaminen vaatii suunnitelma B:n. Se on uskallettava sanoa ääneen.

Hallitusohjelma on tässä yksiselitteinen: jos vahvoista peruskunnista ei tule kyllin vahvoja, että ne kykenisivät hoitamaan sote-palvelut, luodaan sitten suosiolla sellaiset kuntia isommat yksiköt (“sote-alueet”), jotka pysyvät tähän.

Siihen, miten tämä voitaisiin käytännössä tehdä, Välimäen avaus tarjoaa hyödyllisiä aineksia.

Ensinnäkin se tunnustaa tosiasiat: Suomen kokoiseen maahan ei mahdu kovin monta erikoissairaanhoidostakin vastaavaa yksikköä.

Yleinen eurooppalainen ratkaisu on, että terveyspalveluista vastaa muutama tai korkeintaan muutama kymmentä toimijaa ja niiden keskimääräinen väestöpohja on 400 000. Suomessa voitaisiin puhua n. kahdestakymmenestä vastuutahosta ja muutaman sadan tuhannen asukkaan väestöpohjasta. Ratkaisun pitäisi olla hallinnollisesti selkeä ja toteutettavissa yhdenvertaisesti eri puolilla maata.

Miksi tämä on niin tärkeää? Koska erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon väliset raja-aidat on purettava. Vain jos sama taho huolehtii molemmista, voidaan varmistaa että potilasta ei pallotella turhaan monen organisaation välillä, vaan niin sanottu hoitoketju pysyy katkeamattomana. Samalla kustannukset pysyvät kurissa. Tämä on toki jo hallitusohjelman lähtökohta ja hallituksen julkilausuttu tavoite. Välimäen avaus haastaa meidät ajattelemaan paremmin, miten se toteutetaan.

Toinen Välimäen mallin kiitettävä puoli on ajatus vastuukunnista. Myös tämä konsepti on itse asiassa kirjattu jo hallitusohjelmaan. Idea on perusteltu: Ei luoda uusia kuntayhtymiä tai keksitä aivan uutta hallinnollista yksikköä nimeltä “sote-alue”. Jos suurin osa kunnista tulee olemaan liian pieniä vastaamaan erikoissairaanhoidosta, kaikki eivät sitä kuitenkaan ole. Annetaan siis isomman alueen sote-palvelut vastuukunnan vastattavaksi ja pidetään palvelut kunnallisen demokratian piirissä. Samalla pitää kuitenkin miettiä, miten koko alueen kuntalaiset pääsevät vaikuttamaan alueensa sosiaali- ja terveyspalveluihin – eivät vain vastuukunnan asukkaat.

Kolmanneksi Välimäen avaus puuttuu yhteen suomalaisen terveydenhuollon ydinongelmista: maksajia on liian monta. Palvelurakenneuudistuksen yhteydessä on pystyttävä arvioimaan uudestaan sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitusjärjestelmä, joka koostuu useista eri rahoittajatahoista: yhden asian maksaa kunta, toisen valtio, kolmannen Kela jne.

Tämä niin sanottu monikanavainen rahoitusjärjestelmä kannustaa siirtämään potilaasta aiheutuvia kustannuksia maksajalta toiselle eikä kokonaisuudesta vastaa kukaan. Potilas ei saa aina tarvitsemaansa hoitoa ja terveydenhuollon kokonaiskulut kasvavat.

Tämä ylläpitää myös alueellista ja väestöryhmien välistä eriarvoisuutta ja hidastaa terveydenhuollon painopisteen siirtämistä laitoshoidosta avohoitoon sekä korjaavista toimista ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin.

Rahoituksen monikanavaisuuden purkaminen on välttämätöntä. Sitä mieltä ovat esimerkiksi Kelan, THL:n sekä Sitran asiantuntijat, ja samaa mieltä ovat Vihreät. Vastuu ja rahat on koottava yksiin käsiin.