Säätytalon hiljaisuudessa (Turun Sanomat -kolumni 27.5.11)

Kuuden puolueen hallitusneuvottelijat ovat istuneet jo viikon Säätytalolla neuvottelemassa uuden hallituksen ohjelmasta. Ei liene kenellekään yllätys, että hallituksen muodostaminen on tässä tilanteessa tavallista vaikeampaa.

Suomalaisen demokratian erikoisuus on, että vaalituloksen perusteella hyvinkin kaukana toisistaan olevat puolueet joutuvat neuvottelemaan hallituksen muodostamisesta. Kokoomus ja perussuomalaiset olivat monissa kysymyksissä kauimpana toisistaan, mutta silti suurin puolue ja suurin voittaja pyrkivät neuvottelemaan hallituksen muodostamisesta.

Euroopan talouskriisin akuutissa tilanteessa puheenjohtaja Timo Soini näki parhaaksi jättäytyä pois kompromissien tekemisestä. Perussuomalaiset hankki vaalivoiton populistisella oppositioretoriikalla, jonka muuttaminen omien tavoitteiden edistämiseksi hallituksessa osoittautui Soinille ylivoimaiseksi.

Oma eduskuntaryhmä ja kannattajat eivät pysyneet vauhdissa mukana. Katsomosta huutamisesta on mille tahansa populistiselle liikkeelle vaikea siirtyä pelinrakentamiseen.

Vaaleissa ainoana kannatustaan lisänneen puolueen jääminen yllättäen oppositioon muutti radikaalisti hallitusneuvottelujen asetelmaa.

Vaalitulosta voidaan tulkita monella tapaa. Politiikan avoimuutta on parannettava, jotta kansalaisten luottamus ja vaikutusmahdollisuudet päätöksentekoon vahvistuvat. Vaalituloksen arvioinnissa on silti korostunut liialtikin suhteellisten muutosten merkitys. Jokaisen annetun äänen pitäisi olla yhtä painava.

Säätytalolla käy nyt hallitusneuvotteluja kovin samanlainen koostumus kuin Paavo Lipposensateenkaarihallitusta muodostettaessa keväällä 1995. Silloin takana oli syvä lama, nyt syvä kansainvälinen taantuma. Erot on kuitenkin syytä laittaa mieleen.

Samalla kun Lipposen hallitukset nostivat Suomen taantumasta ja toivat taloudellista menestystä, on eriarvoisuus suomalaisten kesken lisääntynyt. Ruotsi valitsi silloin toisen tien: se vähensi alijäämäänsä hitaammin, mutta piti huolta sosiaaliturvasta ja palveluista. Ruotsin kilpailukyky ei ole tällä hetkellä Suomea heikompi, mutta yhdenvertaisuus on parempaa.

Toista kertaa Suomi ei voi valita tuloeroja kasvattavaa tietä. Pohjoismaisessa mallissa myös kilpailukyky tulee siitä, että jokaisella suomalaisella on yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen, työhön, terveyteen ja hyvään elämään. Yksilönvapauksien takaaminen edellyttää ponnahduslaudaksi vahvaa julkista tukiverkkoa.

Siksi Säätytalolla mietitään valtiontalouden vakauttamisen rinnalla tuloerojen kaventamista ja köyhyyden vähentämistä. Perusturvan korottaminen on vihreistä välttämätöntä, jotta voimme osallistua hallitukseen. Samalla on rakennettava sosiaalisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa, jossa ihmisen toiminta on asetettu luonnon kantokyvyn rajoihin.

Politiikan arjessa on pystyttävä ratkomaan tulevaisuuden isoja kysymyksiä. Miten varmistamme ihmisten välisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden? Miten rakennamme kestävää vihreää taloutta, jolla luodaan tulevaisuuden työpaikkoja, vahvistetaan hyvinvointia ja säilytetään luontoarvot? Näihin on Säätytalolla etsittävä uskottavia vastauksia.

Hallitusneuvotteluja käydään tavan mukaisesti radiohiljaisuudessa. Politiikan avoimuuden olisi voinut aloittaa siitä, että kaikkien puolueiden keskeiset neuvottelutavoitteet julkistettaisiin samoin pelisäännöin. Se parantaisi kuluttajansuojaa siitä mitä puolueet oikeasti tavoittelevat. Se antaisi myös aineksia asiantuntijoille ja kansalaisille tavoitteiden arvioimiseen julkisessa keskustelussa.

Kirjoittaja on turkulainen kansanedustaja ja vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja.