Glasgow'n ilmastokokouksen päätökset rohkaisevat, mutta eivät riitä

Glasgow’n ilmastokokous päättyi melko odotetusti. Päätöksen linjaukset eivät ole mitenkään riittäviä, mutta silti maailman suunta on muuttumassa. Jos odotti kokouksen ratkaisevan ilmastokriisin, pettyi. Jos odotti vahvistusta sille, että maailman suunta muuttuu kaikkialla kohti vähäpäästöisyyttä, sai rohkaisua.

Ensi vuonna päästövähennyssitoumuksia tarkastellaan uudestaan, jotta Pariisin tavoite rajoittaa ilmaston lämpeneminen lähelle 1,5 astetta on yhä saavutettavissa. Toivoa yhä on.

Ristiriita ilmastokriisin todellisuuden ja YK:n neuvottelukäytävien hitauden välillä turhauttaa monia aktivistia ja muita ihmisiä, minuakin – mutta periksi ei kannata antaa.

Merkittävintä päätöksessä on se, että maiden sitoumuksia tarkastellaan ensi vuonna/lähivuosina uudestaan ja Pariisin tavoite rajoittaa lämpeneminen lähelle 1,5 astetta on yhä voimassa. Nyt on mahdollista vaatia mailta lisää. Ilman tätä päätöstä olisi seuraava tarkastelupiste maiden päästövähennyksille ollut vasta vuonna 2025, mikä olisi ollut liian myöhään.

Jo Glasgowssa maiden ja maaryhmien sitoumukset paranivat: maiden 2030 tavoitteet ovat nyt linjassa 2,4 asteen lämpenemiseen kun nykytoimilla kehitys olisi 2,7 astetta. Pitkän aikavälin tavoitteet ja maaryhmien julistukset heti toimeenpantuina voisivat jopa rajoittaa lämpenemiseen 1,8 asteeseen.

Aivan viime hetkiin väännetty kompromissi fossiilisten polttoaineiden “tehottomien” tukien ja kivihiilen käytön alasajosta on päätymässä kivihiilen osalta Intian esittämään muotoon “vähennetään käyttöä/phase down”. Kirjaus on huono, mutta silti ensi kertaa YK:n ilmastokokouksen yhteinen ja sitova tavoite fossiilitalouden rajoittamisesta.

Kun olin neuvottelemassa 2011 Durbanin tiekartasta YK:n COP17 ilmastokokouksessa, maailma oli menossa kohti katastrofaalista neljän asteen lämpenemistä. Silloin olimme lähellä heittää koko YK:n neuvottelut syrjään – onneksi emme niin tehneet. Sovittu tiekartta johti Pariisiin ja nyt näihin 1,8-2,7 asteen sitoumuksiin.

Mitä haluan sanoa? Eivät ilmastokokoukset ole koskaan olleet paikka, jossa kerralla voitaisiin ratkaista ilmastokriisi. Ei millään maalla ole mandaattia siihen kokouksessa.

Sen sijaan se on koneisto, joka pakottaa maat vuosi vuodelta tekemään enemmän ja kohtaamaan todellisuuden. Pariisin sopimuksen jälkeen YK-kokoukset ovat olleet paikka, joissa kaikilla mailla on ollut velvoite osoittaa omia toimiaan ja sitten ne lasketaan yhteen. Samalla naming and shaming -periaate toimii – liian vähän tekevät saa eniten kritiikkiä. Kansalaisjärjestöjen ääni näkyy.

Jos joku odotti Glasgown kokouksen ratkaisevan ilmastokriisin, ei valitettavasti sillä sitä valtaa ollut. Maat ja maaryhmät toi sitoumuksensa pöytään ja kokous vain arvioi niiden riittävyyttä.

Merkittävä päätös oli: sitoumuksia jatkossa tarkastellaan vuosittain, ei 5 vuoden välein. Tämä päätös takaa sen, että paine säilyy yllä. Liian vähän tekeviltä odotetaan lisätoimia ensi vuoden kokoukseen ja tarkastelu jatkuu vuosittain. Ruuvia kiristettiin merkittävästi.

Kansalaisten, median, tutkijoiden ja edelläkävijäyritysten paine pysyy – päätöksiä tulee lisää. YK:n ilmastoneuvottelut eivät ole paikka, jossa ilmastokriisi ratkaistaan, se on pikemminkin perälauta sille muutokselle jota ihmiset saavat omalla työllään paremman huomisen puolesta aikaan eri maissa muuttamalla politiikkaa ja taloutta.

Ei kannata antaa periksi. Muutos on jo tapahtumassa. Talous on jo vihertymässä, maiden pitkän aikavälin tavoitteet voivat jo rajoittaa lämpenemisen 1,8 asteeseen.

Nyt on vain jatkettava työtä, vuosia eteenpäin, jotta tämä ilmastotoimien tahti kiihtyy ja aikaistuu. Siten tämä toimii.