Suomen kannattaa syventää Euroopan unionin puolustusyhteistyötä – Nato-jäsenyydelle keltaista valoa

Suomen turvallisuuspoliittinen asema on murroksessa. Euroopan vakaata, demokraattista ja rauhanomaista kehitystä ei voi pitää enää itsestään selvänä, kuten 1990-luvun idealistisen optimismin vallitessa ajateltiin. Ukrainan konflikti ja Venäjän tekemä Krimin miehitys, Venäjän haikailu etupiiriajatteluun sekä Valko-Venäjän demokratialiikkeen tukahduttanut diktatuuri tuovat epävakautta lähialueillemme. Suomen kannattaa arvioida omaakin asemaansa uudessa tilanteessa. Onko Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus enää Euroopan ja Suomen vakautta lisäävä ja lähialuettamme rauhoittava tekijä?

Mihin tahansa johtopäätökseen tässä harkinnassa yhdessä kansakuntana tulemmekin, nyt on aika käydä tätä keskustelua rauhassa ja maltilla, eri näkökantoja vakaasti punniten. Selvää on, että Suomen kannattaa jatkossakin olla maiden väliseen vuoropuheluun, kansainväliseen oikeuteen, rauhan edistämiseen ja kansainvälisen järjestelmän vakauteen sitoutunut maa. Muutoksia Suomen keskeisissä turvallisuuspoliittisissa valinnoissa voi tehdä vain laajalla enemmistöllä ja laajan julkisen keskustelun jälkeen.

Suomi on 1990-luvulta alkaen ankkuroinut asemaansa osaksi läntistä arvoyhteisöä liittymällä Euroopan unionin jäseneksi, tukemalla sen turvallisuuspoliittista merkitystä ja tiivistämällä yhteistyötään Nato-kumppanuudella ja puolustushankinnoissa myös Yhdysvaltain ja muiden EU:n ulkopuolisten Nato-maiden kanssa. Pohjoismaiden välinen puolustusyhteistyö on syventynyt Nato-maiden Tanskan ja Norjan sekä sotilaallisesti liittoutumattomien Suomen ja Ruotsin välillä. Kehitys on ollut vakaata ja maltillista, mutta silti jatkuvaa. Suomen päätettyä nyt hankkia 64 yhdysvaltalaista F-35 -hävittäjää on yhteistyötä helppo syventää samoja konetyyppejä käyttävien Norjan ja Tanskan kanssa. Yhdessä Pohjoismailla on noin 300 hävittäjää, mikä on jo varsin merkittävä alueellinen, puolustuksellinen pelote.

Suomi on liikkunut pois kylmän sodan aikaisesta asemastaan idän ja lännen välillä. Yhteiskuntamallimme on pohjoismainen, demokratiakäsityksemme ja taloutemme eurooppalainen, arvoyhteisömme läntisen oikeusvaltion periaatteiden mukainen. Olemalla aktiivinen tämän yhteisön kehittämisessä omien arvojemme pohjalta turvaamme parhaiten samalla omaa tulevaisuuttamme koko maailman murroksessa tänä ilmastokriisin, geopolitiikan paluun ja maailmantalouden isojen muutosten aikana.

Euroopan unionin jäsenyys merkitsee jo hyvin tiivistä sitoutumista toisiimme, minkä arvoa ei kannata väheksyä. Taloutemme menestyvät yhdessä. EU:n kautta ratkomme myös ilmastokriisiä, panostamme kestäviin investointeihin sekä luomme kestäviä pelisääntöjä globaalitalouteen. EU on sääntelyn supervalta, jonka vaikutus ulottaa taloudessa laajalle. Sillä on myös turvallisuuspoliittista merkitystä. EU-maiden yhtenäisyyttä myös ulkopolitiikassa on vaalittava. On ollut viisasta politiikkaa Suomelta tukea EU-maiden puolustusyhteistyön syventämistä. Tätä linjaa kannattaa jatkaa. Vahvistamalla EU:n kykyä yhteisiin operaatioihin sekä yhteisiin puolustushankintoihin voimme yhdessä parantaa kaikkien EU-maiden turvallisuutta ja lisätä puolustukseen käytettyjen varojen kustannustehokkuutta.

On kuitenkin selvää, että EU ei tule rakentamaan Natolle täysin rinnakkaista puolustuskoneistoa. EU:n puolustusyhteistyö on pistemäistä, sotilasliitto Naton rakenteellista. Samalla kun EU-maiden yhtenäisyyden vaaliminen on jo itsessään puolustuksellisestikin merkityksellistä, on myös muistettava Ison-Britannian surullisen brexitin korostaneen Nato-yhteistyön merkitystä Euroopan läntisten valtioiden välisenä yhteistyön elimenä. EU-maiden puolustusyhteistyön syventäminen tarkoittaa myös Nato-kumppanuuden syventämistä, koska sotilaallisen operatiivisen toiminnan kannalta EU-maiden yhteistyö nojaa viime kädessä Naton kyvykkyyteen. Tällä tiellä meidän eteemme tulee jo vääjäämättä harkinta siitä pitäisikö nämä kaksi ulottuvuutta yhdistää ja hakea myös Naton jäsenyyttä. Jäsenyyden merkitys vähenee koko ajan, mitä enemmän EU tekee puolustusyhteistyötä, mutta yhtä lailla samalla madaltuu jäsenyyden hakemisen kynnys. Tämä evoluutio on ollut luonteeltaan niin maltillista, että se itsessään on ollut viisas strategia myös lähialueemme vakauden kannalta. Kehitys ei ole provosoinut ketään, mutta ei ole jäänyt huomaamatta.

Presidentti Ahtisaari jo vuosia sitten perusteli Nato-jäsenyyttä sillä, että läntiseen arvoyhteisöön kuuluvana Suomen tulisi hakeutua myös sen jäseneksi. Tämä perustelu oli ensimmäinen, joka sai minut miettimään. Sitä ennen olin ajatellut asiaa enemmänkin sitä kautta, että sotilasliittojen painoarvon kasvaminen itsessään lisää sotilaallista varustautumista ja jännitteitä. Nämä molemmat väitteet voivat olla totta rinnakkain. Yhdysvallat on käynnistänyt toistuvasti sen supervaltaintresseistä kumpuavia sotia ja operaatioita, joihin se on yrittänyt saada Nato-liittolaisiaan sitoutettua. Irakin sodan aikainen kuva Natosta on sellainen, joka ei houkuttele. Nato-jäsenyys merkitsee kasvavaa painetta osallistua sotilaalliseen varusteluun ja erilaisiin sotilaallisiin operaatioihin, vaikka päätösvalta osallisuudestamme silloinkin säilyy Suomessa. Joku voi sanoa, että tämä paine on jo nyt olemassa ilman Nato-jäsenyyttäkin. Emme myöskään tiedä mihin suuntaan Yhdysvaltain politiikka kääntyy Bidenin presidenttikauden jälkeen. Ajallemme ominaista on se, että edes Yhdysvaltain kaltaisen supervallan ulkopoliittisen linjan jatkuvuus ei ole itsestäänselvää.

Geopoliittisen vallankäytön kasvaminen Euroopassa ja sen ulkopuolella ovat palauttaneet pöydälle hyvin perinteisiä kysymyksiä alueellisista turvallisuusrakenteista ja niiden vakaudesta. Idealismi on yhdistettävä realismiin, jos haluaa edistää omia arvojaan. Emme ole enää puolueeton maa vaan Euroopan unionin jäsen. Oma etumme on tiivistää Euroopan unionin yhteistyötä myös tulevaisuudessa, koska sillä varmistamme omien arvojemme menestymisen maailmantaloudessa. EU-yhteistyön rinnalla turvallisuuspolitiikan merkitys on kasvanut, kuten myös geopoliittiset jännitteet. Suomen kannattaa osaltaan purkaa niitä ja ylläpitää vuoropuhelua EU:n ja Venäjän välillä. Se on silti tehtävä tavalla, jossa puolustamme omia arvojamme ja omaa suvereniteettiämme.

Oma harkintani on kääntynyt siihen, että näytän Nato-jäsenyydelle keltaista valoa.

Olemme tosiasiallisesti ja syvällä puolustusyhteistyössä Nato-maiden kanssa sekä kahdenvälisesti että Nato-kumppanuuden kautta. Jos olemme jo tosiasiallisesti sitoutuneet yhteistyöhön, kannattaisiko edistää omia arvojaan myös Naton jäsenenä ja sitä kautta vaikuttaa läntisen arvoyhteisön vakaaseen kehitykseen myös tulevaisuudessa? Olemalla ulkopuolella emme käytä ääntämme. Suomen ääni Naton sisällä voisi olla maltillinen, vakautta ja rauhaa korostava ääni. Myöskään vihreänä en näe, että arvoni estäisivät sotilasliiton jäsenyyttä itsessään. Eivät esimerkiksi Saksan vihreät ole ajamassa Saksan eroa Natosta vaan tuovat esille arvojaan yhteisön sisällä, kuten myös kriittisyydessään Saksan riippuvuuteen Venäjän maakaasusta ja Nord Stream 2 -hankkeesta.

Konfrontaatioiden lisääminen ei ole Suomen etu, joten sellaista muutosta en kannata. Sen sijaan oman aseman selkeyttäminen voisi olla, jos muodollisen sotilaallisen liittoutumattomuuden tarjoamat hyödyt oman lähialueemme ja maailman vakauteen ovat vähenemässä.

Olemme mielestäni maana siirtyneet pois tilanteesta, jossa voisimme yhä puhua passiivisesta Nato-optiosta kuvitteellisena välineenä kuvitteellisena aikana jossain tulevaisuudessa. Vanha liturgia ei enää riitä. Nyt olemme tilanteessa, jossa Nato-jäsenyyden hyötyjä ja haittoja ja mahdollisen jäsenyyden hakemisen ajankohtaa on avoimesti käsiteltävä. Kysymys ei ole viikoista tai kuukausista, mutta pidän mahdollisena että Suomi voisi halutessaan pyrkiä Naton jäseneksi jo seuraavan viiden vuoden kuluessa. Samalla se, että kansakuntana käymme tätä keskustelua korostaa sitä, että pidämme valintamme omissa käsissämme.

Nato-jäsenyyden harkinta ei ratkaise mitään ajankohtaista, päivän poliittista kriisiä tai tilannetta. Päätöksen jäsenyydestä on perustuttava pitkän aikavälin harkintaan Suomen edusta ja siitä mikä on oman lähialueemme vakauden, rauhan ja demokratian tulevaisuuden kannalta paras ratkaisu. Siksi en sano, että viimeisten viikkojen tilanne olisi ajanut Nato-jäsenyyden välttämättömäksi suunnaksi Suomelle. Voimme myös jatkaa nykyisellä puolustusyhteistyötä syventävällä linjalla EU:n, kahdenvälisen yhteistyön ja Pohjoismaiden yhteistyön kautta. Oma pohdiskeluni on kehittynyt vuosien kuluessa tähän pisteeseen. On syytä rauhassa odottaa ja katsoa myös lähiviikkojen kehitys Nato-maiden, EU-maiden ja Venäjän välisissä keskusteluissa.

Aktiivinen Nato-jäsenyyden harkinta on maltillinen askel, mutta silti tärkeä sellainen. Mielestäni se askel kannattaa ottaa.