Tervetuloa

Olen Vihreiden puheenjohtaja ja ympäristöministeri.

Ville Niinistö
olen vuonna 1976 syntynyt valtiotieteiden
maisteri, Vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja ja ympäristöministeri.

 

vihreat_logo

Pieni elämäkerta

Nauruinen lapsuus

Synnyin Turussa 30. heinäkuuta 1976. Äitini muistelee, kuinka Lasse Viren juoksenteli samaan aikaan Montrealissa. Minun synnyttämiseni lienee ollut yhtäläisen vaativa suoritus, eritoten kun meitä tuli kaksi kerralla. Lähetin sisareni Johannan tiedustelijana maan pinnalle, itse tulin 8 minuuttia myöhemmin. Rakas sisareni on tällä verukkeella keksinyt kutsua minua pikkuveljeksi. Tämä tekeekin minusta lapsikatraamme kuopuksen. Sisaruksia minulla on Johannan lisäksi isoveli Juha ja isosisko Annukka.

Lapsuuteni osalta muistikuvani ovat hatarat. Sen verran olen kuitenkin muilta kuullut, että osasin jo silloin nauraa elämälle - isäni oli vakuuttunut, että pojassa on jotain vikaa, koska nauroin koko ajan.

Koulutaipaleeni aloitin Kaarinassa. Ala-asteen ajan onnistuin pitämään lahjakkuuspotentiaalini jokseenkin pimennossa, sillä elämässä oli muutakin mielenkiintoista kuin koulunkäynti. Eritoten jalkapallo. Yhteiskunnallinen kiinnostukseni oli jo kuitenkin tuolloin herännyt, muistan kuinka tapanani oli iltaisin puoli yhdeksältä katseskella uutisia.

Tunsin jo tuolloin uutislähetysten pohjimmiltaan subjektiivisen luonteen: muistan ihmetelleeni, että miksi aina kun uutisissa vieri tankkeja edestakaisin kuvan alareunassa luki valkoisin kirjaimin IRAQI TV… Se oli Iranin ja Irakin sodan aikaa, jolloin Saddam Hussein oli jokaisen länsimaalaisen rakas ystävä ja liberaalidemokratian airut.

Kieltämättä lienen ollut jo aavistuksen besserwisser ylä-asteella. Historian ja yhteiskuntaopin opettajani ilmaisi tämän kovin sydämellisesti, kun päätösjuhlissa totesi äänestävänsä minua vaaleissa, jos vain asuu kanssani samassa vaalipiirissa. Vuoden 2004 eurovaalien jälkeen opettajani ottikin minuun yhteyttä, ja ilmoitti pitäneensä lupauksensa.

Roolipelejä ja tietokoneita harrastavana, koulussa jokseenkin menestyvänä nuorena olin luonnollisesti vaarassa saada nörtin maineen. Katu-uskottavuuteni pelasti kuitenkin se, että tässä vaiheessa jalkapalloilijan urani koki huippunsa - pääsin Turun piirijoukkueeseen ja olin Kaarinan Poikien juniorijoukkueeni maalintekijäkuningas neljä kautta peräkkäin. Erilaisten kaveriporukoiden välillä tasapainoillessani tulin siinä sivussa oppineeksi myös paljon ihmisestä ja elämästä.

Lukioni kävin edelleen Kaarinassa. Havaitsin varsin pian, että ammattijalkapalloilijaa minusta ei tule. Koko lukioajan olin polvivammoineni enemmän liikuntatuntien kalustustoa kuin osallistujaistoa.

Vaikka suoritin lukiossa laajan matematiikan ja fysiikan, tiesin jo tuolloin, että tulevaisuuteni olisi hieman humaanimpien tieteiden parissa. Esseiden kirjoittaminen oli minulla verissä, kuvaavaa lienee kertoa ne aineet, joista sain päästötodistukseen kympin: äidinkieli, historia ja yhteiskuntaoppi, uskonto, filosofia, englanti.

Gyltön harmaat kalliot

Hain lukemaan Turun yliopistoon poliittista historiaa. Kyseessä oli eräänlainen kompromissi humanistisen ja yhteiskunnallisen kiinnostuksen välillä. Ensi kerralla ei kuitenkaan napannut ja päädyin syksyksi lukemaan avoimeen yliopistoon kulttuurihistoriaa.

Vuoden 1996 vietin armeijan harmaissa. Alokkaana olin kovinkin särmä ja uskoin yhteiseen asiaan. Mutta 11 kuukautta siinä maailmassa avaa ihmisen silmät. Kunnialla homma hoidettiin loppuun saakka - palvelin toimisto-aliupseerina Gyltön linnakkeella Korppoossa. Tämä vuosi lisäsi kuitenkin uskoani suomalaiseen mieheen: varusmiestoverini olivat pääosin fiksua väkeä tausta riippumatta.

Armeija-aikanani läpäisin Turun yliopiston poliittisen historian pääsykokeet. Lukuaikaa ei paljoa kertynyt; ehkäpä saan kiittää opiskelupaikastani sairautta, joka vei minut neljäksi päiväksi sairastuvalle pääsykokeeseen lukemaan. Muuten tuskin olisin ehtinyt kahlata kirjoja edes kerran läpi.

Aktiivista opiskelijan elämää

Joulukuussa 1996 avautui uusi maailma silmieni eteen. Astelin Turun yliopistonmäen tiedon portaita hieman pallo hukassa. Onnekseni ennen pitkää minut korjasi talteen rakas ainejärjestöni, Politiikan tutkimuksen klubi. Tämän tapaamisen seurauksia sulattelinkin seuraavat pari vuotta, vuoden 1997 P-klubin hallituksen varajäsenenä ja vuoden 1998 klubin puheenjohtajana. Nämä vuodet toivat mukanaan paljon luottamustehtäviä, työtä, juhlia ja hupia - hulvatonta aikaa. Olen syvästi kiitollinen, että olen saanut kokea kuuluvani johonkin näin poikkeukselliseen ja ainutlaatuiseen yhteisöön.

Ainejärjestöaikanani ehdin toki hieman opiskellakin. Enemmän opiskelulle kuitenkin jäi aikaa vuonna 1999 ainejärjestöhommien jäätyä taakse. Pääaineeni lisäksi luin Itä-Aasian tutkimusta, kulttuurihistoriaa, kansainvälistä oikeutta ja valtio-oppia. Vaikka yliopisto ei ollutkaan aivan sitä Sokrates-henkistä, vuorovaikutteista tiedon ja hengen kilvoittelua, mitä olin odottanut (toivonut), nautin silti suuresti opinnoistani.

Opintojeni alkuaikojen kesät vietin useimpien opiskelijoiden tapaan teollisuustöissä opintojeni rahoittamiseksi. Kesät 1997-99 olin töissä Felix Abballa trukkikuskina. Viihdyin hyvähenkisellä Felixillä hyvin - vielä monta vuotta myöhemminkin ajattelin, että jos akateeminen ura ei urkene täytyy käydä Felixin varastopäälliköltä kysymässä josko pääsisin takaisin.

Syksyllä 1999 lähdin vuodeksi vaihto-opiskelemaan Iso-Britanniaan. Vuosi Lontoossa School of Slavonic and East European Studies'issa (University College London) oli upea kokemus. SSEES oli mielettömän kiintoisa paikka opiskella; uusi ympäristö, upeat kirjastot ja uudet metodit loivat uuden innon opiskeluun. Luin erityisesti Venäjän ulkopolitiikkaa ja nationalismin teoriaa. Etnisesti kirjava Lontoo oli myös upea paikka asustella - jos unohtaa kokolattiamatot ja yksinkertaiset ikkunat…

Kiinnostukseni muihin kulttuureihin ja ihmisten muodostamiin yhteisöihin on paitsi ohjannut opintovalintojani, myös vapaa-ajan käyttöäni. Vuosituhannen vaihteessa ehdin sijoittaa aikaani matkustamiseen, josta tuli tärkeä osa elämäntapaani. Tein selkäreppumatkoja erityisesti Itä-Eurooppaan ja Itä-Aasiaan. Osallistuin myös useiden kansainvälisten opiskelijajärjestöjen toimintaan. Olin mm. vuonna 1998 Hollannin Leidenissä perustamassa valtiotieteen opiskelijoiden kansainvälistä järjestöä IAPSS:ia.

Erityisen tärkeä yhteisö minulle tuli eurooppalais-aasialaisesta opiskelijaverkostosta ASEFUAN:ista. Kaikki alkoi vuoden 1999 elokuussa Kiinassa Beijingissä viettämästäni uskomattoman upeasta 20 päivästä Asia-Europe Foundationin (ASEF) kesäyliopistossa. Tältä matkalta jäi monta hyvää ystävää Euroopasta ja Aasiasta, joita olen sittemmin useasti tavannut. Olin mukana perustamassa keväällä 2002 koko ASEFin kesäyliopistoverkoston alumnijärjestöä ASEFUANin ja toimin vuosina 2002-03 järjestön varapuheenjohtajana.

Eräänlaisen carpe diem -henkeni kulminoitumana mainittakoon, kun ystäväni Laurent ja Bregje poikkesivat joulukuussa 1999 Lontoossa minua katsomassa ennen Irlannin matkaansa. Ja kas, emme ehtineet kuin yhden tuopin kallistaa, ennen kuin jo sain päähäni liittyä heidän Irlannin-seurueeseensa. Seuraavana päivänä olinkin jo Dublinissa. Irlannissa satoi tosin koko ajan, mutta pubeissa oli mukavan lämmintä ja kotoisaa...

Valtionhallintoa ja korkeakoulupolitiikkaa

Kesällä 2000 palasin Suomeen ja työharjoittelijaksi poliittisen historian laitokselle. Tein tutkimuksen poliittisen historian opiskelijoiden valmistumisesta ja työnsaannista. Paitsi että työ oli antoisaa, myös kesän viettäminen kauniin puiston keskellä sijaitsevassa vanhassa venäläisessä kasarmirakennuksessa oli viihtyisää ja rentouttavaa.

Syyskuussa 2000 lähdin taas maailmalle, tällä kertaa neljäksi kuukaudeksi suurlähetystöharjoittelijaksi Suomen Indonesian-suurlähetystöön. Syksy Jakartassa oli kokemus. Maailman neljänneksi väkirikkain valtio Indonesia on kansainvälisessä diplomatiassa merkittävä maa, jossa pienen Suomen-suurlähetystön harjoittelijallekin löytyi varsin mielenkiintoisia ja tärkeitä työtehtäviä. Indonesian demokratisaatioprosessi ja lukuisten eri instituutioiden muuttuva toimenkuva (armeija, poliisi, parlamentti, oikeuslaitos) tekee maasta tällä hetkellä todella mielenkiintoisen, joskin käytännön kokemus antaa myös kyynisemmän käsityksen maan tulevaisuudesta. Toimenkuvaani kuului mm. kokouksissa käyntiä (EU-maiden, Indonesian hallituksen, paikallisten kansalaisjärjestöjen, YK:n ja sen eri alajärjestöjen jne.), Helsinkiin raportointia ja taustaselvitysten tekemistä.

Mielenkiintoiseksi paikaksi juuri tällä hetkellä Indonesiasta tekee myös globalisaation vaikutus: paikallisten kulttuurien kirjon lisäksi nyky-Indonesiaa värittää omintakeisesti etenevä länsimaistuminen. Vaikka länsimaistumisessa on hyvääkin, itse en hyvinvointivaltion kasvattina ollut kovinkaan ylpeä länsimaisen elämäntyylin vaikutuksesta paikallisten elämään. Länsimaisten ekspatriaattien pröystäilevä elämäntyyli sekä amerikkalaisista saippuasarjoista ja B-luokan taisteluelokuvista saatu käsitys länsimaisesta kulttuurista teki Jakartan eliitistä ökyilevämmän, ahneemman ja irstaamman.

Jouluksi 2001 siirryin takaisin 40-astetta kylmempään kotimaahan ja opiskelujen pariin. Tammi-helmikuun puuhastelin gradun ja muiden jäljellä olevien opintojeni parissa, kunnes minulle tarjoutui mahdollisuus hakea ylioppilaskunnan korkeakoulupoliittiseksi sihteeriksi. Kaipasin lisähaastetta gradun oheen, joten tartuin mahdollisuuteen ja ylioppilaskunnan edustajisto valitsi minut maaliskuun alusta tehtävääni. Tässä työssä viihdyinkin melkein kolme vuotta aina joulukuuhun 2003.

Ylioppilaskunta tarjosi haasteellisen työympäristön ihmiselle, joka ei pelkää uusien projektien oma-aloitteista suunnittelua ja toteuttamista. Työni yhdisti mielenkiintoisella tavalla käytännön työtä opiskelijoiden parissa ruohonjuuritasolla (yksittäisen opiskelijan oikeusturvan takaaminen, toiminta yliopiston hallinnossa ja opiskelijedustajien kouluttaminen) sekä vaikuttamista valtakunnan tasolla (kansanedustajatapaamiset, SYL:n kopostrategiatapaamiset).

Ylioppilaskunnan etu- ja kansalaisjärjestötehtävät sopivat kuin nakutettuna omaan maailmankuvaani. Sosiaalisesti tasa-arvoinen ja korkeatasoinen korkeakoulutus ovat keskeisessä asemassa suomalaisen hyvinvoinnin ja sivistyksellisen elinvoiman turvaamisessa jatkossakin.

Mukaan puoluepolitiikkaan

Työni ja opintojeni ohessa aloin uppoutua kunnallispolitiikkaan. Kesällä 2000 pitkän pohdinnan jälkeen päätin lähteä ehdolle vihreiden listalle Kaarinassa, ja päädyin varsin tyydyttävästi valtuuston 2. varajäseneksi. Vaalien aikaan toisella puolella maailmaa olevalta ehdokkaalta se on mielestäni aika hyvin (olin silloin Indonesiassa suurlähetystöharjoittelijana).

Ensimmäinen merkittävä luottamustoimeni kunnallispolitiikassa oli Kaarinan ympäristönsuojelulautakunnan puheenjohtajuus. Kaarinan kunnallispolitiikassa toimiminen oli antoisaa, ja syvensi varsin teoreettista ja valtakunnallisesti painottunutta politiikan ja yhteiskunnan käsitystäni kunnallisen päätöksenteon arjen kokemuksilla.

Kevään 2003 eduskuntavaaleissa kävin läpi siihen asti suurimman rutistukseni politiikassa. Sain Varsinais-Suomessa 3500 ääntä ja tulin valituksi Janina Anderssoninin varakansanedustajaksi. Vaalikampanja oli kova urakka, ja varsinkin viimeisen kuukauden kävi täysipäiväisestä työstä. Se oli kuitenkin myös kiitollista puuhaa. Kampanjan kuluessa tulin vakuuttuneeksi siitä, että politiikka on se, mitä haluan tehdä. Siinä minulla on eniten annettavaa tälle yhteiskunnalle.

Erityisesti onnistuneet koulupaneelit jättivät hyvän fiiliksen. Politiikan tulevaisuuden kannalta on välttämätöntä, että yläasteikäiset ja lukiolaiset alkavat miettiä yhteiskuntamme suuria tulevaisuuden haasteita itsenäisesti. Jos me nuoret emme käytä sitä valtaa mikä meille demokratiassa kuuluu, joku muu käyttää sitä puolestamme. Se ei lupaa hyvää tulevaisuuden politiikalle.

Maailma muuttuu pienin askelin, mutta itsestään nämäkään askeleet eivät synny - jonkun täytyy nekin ottaa. Ympäristön tilan kohentaminen, hyvinvointivaltion tulevaisuuden turvaaminen, reilumman maailmanjärjestyksen luominen. Kaikki nämä ovat mahdollisia tavoitteita, jos me vain jaksamme välittää. Politiikka on liian tärkeä asia jätettäväksi teknokraattien tai ainoastaan vallasta kiinnostuneiden pyrkyreiden käsiin. Jo tämän välittämisfiiliksen herättäminen teki ehdokkuudesta kokemisen arvoisen.

Vuosi 2003 toi mukanaan aika suuria elämänmuutoksia. Ensin oli eduskuntavaalit, sitten valmistuin toukokuussa valtiotieteiden maisteriksi, lokakuussa menin kihloihin ruotsalaisen aatetoverin Maria Wetterstrandin kanssa sekä joulukuussa lopetin hienon ajan opiskelijapolitiikassa. Vuoden 2004 aloitinkin jo historiantutkijana ulkoministeriön historia -projektissa. Siirryin siis elämässäni askeleen eteenpäin opiskelijan maailmasta nuoren akateemisen työntekijän maailmaan.

Vihreitä linjaamassa

Vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen politiikka alkoi pikku hiljaa viedä miestä mukanaan. Päätin vaalien jälkeen paneutua tosissani vihreän politiikan tekemiseen. Olin vuosina 2003-05 vihreiden puoluehallituksen jäsen ja vuosina 2005-07 vihreiden varapuheenjohtaja. Puoluehallitus avasi tärkeän näköalapaikan valtakunnan politiikkaan ja vihreän politiikan tekemiseen. Puoluehallituksessa pääsi arkisten kysymysten lisäksi pohtimaan tärkeitä ideologisia kysymyksiä, joita itseään kunnioittavan liikkeen on pohdittava oikeuttaakseen oman olemassaolon ja tehdäkseen hyvää politiikkaa.

Puolueen varapuheenjohtajana vedin kaksi isoa ohjelmatyötä läpi: olin vuonna 2006 hyväksytyn vihreiden periaateohjelmaa valmistelleen työryhmän puheenjohtaja, sekä keväällä 2007 eduskuntavaalien alla hyväksytyn perustulomallia valmistelleen työryhmän puheenjohtaja. Itse asiassa molemmat ohjelmat olivat pitkälti itse kirjoittamiani, toki ryhmätyön tuloksena muotoiltuja.

Kesäkuussa 2004 kävin läpi ison valtakunnallisen vaalirutistuksen ollessani EU-parlamenttivaaliehdokkaana. Se oli hieno kokemus, ja äänisaalis 7 300 ääntä ja kuudes paikka vihreiden listalla oli upea tulos. Harmi vain, että vihreät eivät saaneet kahta paikkaa parlamenttiin. Itse olen aidosti innostunut EU-politiikasta ja tunnen Brysselin tavat ja politiikan sisällön erittäin hyvin. Ehkä jonakin päivänä yritän uudestaan...

Vuonna 2004 oli edessä vielä toisetkin vaalit. Lokakuussa 2004 tulin valituksi kunnioitettavalla 1 515 äänellä Turun kaupunginvaltuustoon. Sen lisäksi minut nimettiin vihreiden edustajaksi kaupunginhallitukseen, ja toimin myös vihreiden Maakuntavaltuuston ryhmän puheenjohtajana.

Tänään ja huomenna

Heinäkuussa 2004 menin naimisiin Marian kanssa, ja lokakuussa 2004 syntyi esikoislapsemme Elias. Elias avasi aivan uusia ovia elämässä, ja muutti koko arjen iloisella, valloittavalla ja vauhdikkaalla tavallaan. Olin Eliaksen ensimmäisen ikävuoden aikana yhteensä 6 kuukautta vanhempainvapaalla (jaoimme vanhempainvapaan puoliksi vaimoni kanssa), mikä oli antoisaa aikaa. Kahdestaan lapsen kanssa olo syventää isä-lapsi -suhdetta ja antaa uudenlaista, lapsenomaista, iloa elämään. Lapsenhoito on toki paitsi opettavaista myös työlästä. Suosittelen silti muillekin.

Keväällä 2007 minut sitten valittiin eduskuntaan 5 314 äänellä. Samana kesänä syntyi toinen lapsemme Linnea, jonka kanssa olin vanhempainvapaalla keväällä 2008 neljä kuukautta.

Lyhyen elämäni aikana olen ehtinyt jo paljon nähdä ja kokea. Ihmisistä en kirjoita, koska ketään en halua epähuomiossa väheksyä. Ystäviäni ja tuttaviani kuitenkin kiitän. Mitä minä olisinkaan ilman heitä.

Yesterday I was born /
Today I am living /
And tomorrow I will die.

Ville Niinistö, 2000-08